Ensimmäinen hatara muistikuvani elämästä on, kun istuin polkupyörän lastenistuimessa ja katselin kaihoten ihmisiä, jotka ulkoiluttivat koiria. Toivoin, että minulla olisi magneetti, joka saisi koirat juoksemaan pyörän perässä ja muuttamaan meille asumaan. Kun opin lukemaan, luin kannesta kanteen kaikki koirakirjat, jotka käsiini sain. En halunnut mitään niin paljon kuin koiraa. Naapuruston piskien lisäksi ulkoilutin mielikuvituskoiraani hihna eli leveä nahkavyö rennosti kädessä roikkuen. Koirani oli tottelevainen, iso ja paksuturkkinen Rasmus. Ohikulkijoiden kohdalla huutelin pusikkoon: “No niin Rasmus, jätäpä keppi sinne, nyt jatketaan…”
Tyhjänä ammottanutta Oman Eläinystävän Paikkaa sydämestäni ei kuitenkaan ensimmäisenä valloittanut koira, vaan marsu. Jamppa-marsu muutti perheeseemme ollessani 6-vuotias eskarilainen. Jamppaa hoidettiin ja hellittiin suurella rakkaudella ja antaumuksella ja siitä tulikin varmasti maailman kiltein ja kesyin marsu – ja paras kaverini. 
Jamppa ulkoili kesällä vapaana ja talvella se kipitti kerrostaloasuntomme lattioilla itsevarmana kuin oikea perheenjäsen ainakin (sisäsiistiksi tämäkään marsunero ei valitettavasti koskaan oppinut…). Viikonloppuaamuisin marsu köllötti kainalossani lastenohjelmia katsomassa ja koulusta kotiin tullessani se tervehti tulijaa kokoonsa nähden käsittämättömän kovalla riemunkiljunnalla. Jamppa kuoli 8-vuotiaana elettyään harvinaisen pitkän ja virikerikkaan marsunelämän. Paras lohduttaja suuressa surussa oli perheeseemme hankittu koira, tuolloin vajaan vuoden ikäinen Lusi.
Appenzellinpaimenkoira Lusi oli epäluuloinen ja varsin dominoiva vahti, jolla oli mitä ilmeisimmin myös heikko hermorakenne. Se osoitti jo pikkupentuna merkkejä niin dominanssi- kuin pelkoaggressiostakin ja kehitti itselleen monenmoisia neurooseja pakonomaisesta pikkukivien syönnistä virtaavan veden loputtomaan louskuttamiseen. Sillä ikään kuin ”leikkasi kiinni” milloin mihinkin addiktoivaan tekemiseen: kuopan kaivamiseen, lumen hotkimiseen tai pallosta kiinni pitämiseen. En ollut ikinä kuvitellut, että koiran kasvatus olisi helppoa, mutta Lusi oli kyllä tosi kova luu purtavaksi teini-ikäisen ensimmäiseksi koiraksi.
Lusin haasteellisesta luonteesta ja omista virheistäni aiheutuneista käytösongelmista johtuu varmaan nykyinen, lähes neuroottinen suhtautumiseni koirankasvatukseen. Jälkiviisaana on helppo sanoa, että Lusi tiesi liian hyvin olevansa elämäni keskipiste. Se sai hurjasti hössötystä ja huomiota osakseen, vaikka olisi luultavasti tarvinnut vähäeleisen, miltei välinpitämättömän laumanjohtajan turvakseen… Jos ja jos ja jos… Kenties en kuitenkaan ollut yksin syypää kaikkiin koiran ongelmiin, vaikka usein niin uskoinkin. Pentueesta useampi lopetettiin jo nuorena käytöshäiriöiden vuoksi.
Tein Lusin kanssa valtavasti töitä sen aikaisia koirankoulutusmetodeja ja pk-kentillä oppimaani soveltaen. Dominoivuuteen puututtiin alistamalla koira “väkisin”, kun taas arkuutta aggression taustalla ei osattu ottaa huomioon. 
Koiran vieraita kohtaan osoittama epäluulo muodostuikin lopulta kisauramme esteeksi: Siihen aikaan eläinlääkäri/tuomari tarkisti jokaisen koiran ennen kisasuoritusta ja minulle stressi ja jännitys Lusin mahdollisesta rähinästä oli liikaa. Ehdimme startata kerran agilityssä (väärä rata eli HYL) ja kerran tokossa (ALO3-tulos vain päivä koiran sterilointileikkauksen jälkeen…). Niillä kerroilla Lusi kesti tarkastukset luimistellen ja vain hieman muristen, mutta myöhemmin en enää kisoihin uskaltautunut.
Omaksi iloksemme treenasimme kuitenkin tottelevaisuuskokeiden liikkeet voittajaluokkaan asti ja harrastimme agilityä. Opetin Lusille myös hakua, vesipelastusta ja kanttarellien etsintää. Koira toimi upeasti ja oli aina valmis töihin. Se oli kuitenkin todella riippuvainen ohjaajasta eikä malttanut irtaantua kunnolla. Niinpä sienet ja maalimiehet löytyivät vain noin 20 metrin säteellä ohjaajasta… 
Lusi eli miltei 12-vuotiaaksi ollen vanhana ehkä hitusen helpompi kotioloissa mutta yhtä arka ja arvaamaton vieraiden ihmisten suhteen. Se oli järkyttävän ahne ja kerjäsi matolääkettäkin lisää. 
Ruoanhimo aiheutti myös hankaluuksia, koska koira puolusti kaikkia löytämiään “herkkuja” hampaat irvessä.
Lusi oli uskomattoman aktiivinen ja leikkisä hamaan hautaan saakka eikä sairastanut elämänsä aikana kuin muutaman tavallisen ripulin. Koiran kohtaloksi koitui sen hermoheikkous – vein sen lopetettavaksi sen jälkeen, kun se miltei 12-vuotiaana puri ensimmäisen (ja viimeisen) kerran perheenjäsenen tikattavaksi.
Lusi opetti minulle enemmän kuin mikään koirakirja ikinä tai kaikki hoitokoirani yhteensä. Siksi olen omistanut sille näinkin pitkän pätkän Osmon blogista! Kiitos Lusmulle ja rauha hänen neuroottiselle sielulleen!
Tässä esittelemieni eläinystävien lisäksi minulla on ollut useampia kesyrottia ja kaneja (joista kuvassa Leila ja Helmi), mutta Jampalla ja Lusilla tulee aina olemaan tietty erityisasema sydämessäni. Väheksymättä yhtään ihmiskasvattajieni merkitystä uskaltaisin väittää, että nämä Eläimet tekivät minusta Ihmisen.
