Kiikun kaakun

Tällä hetkellä elämä Osmon kanssa on melkoista taiturointia vietikkyyden eli koulutuksen kannalta erinomaisen viretilan ja veemäisyyden eli uhmakkaan hepuliriehumisen välillä. Mielentilat ovat suhteellisen lähellä toisiaan: Molemmissa koira on aktiivinen, tarmokas ja tekemisen riemua täynnä. Se, mihin tuo sähäkkyys kanavoituu, onkin sitten ihan toinen juttu. Uhkaavan hepulin eli viretilan nousun esim. lenkillä voi yleensä kanavoida onnistuneesti tokotreeniin. Toisaalta vauhdikas tokotreeni voi joskus riistäytyä ohjaajan hallinnasta ja tuloksena on koiran omin päin meuhkaamista (harvoin enää onneksi näin päin!). Tänäänkin olen vuoroin kihissyt kiukusta koiran temppuilun takia – ja väliin taas intoillut upeasti sujuvia tokoliikkeitä. 

Hepulit ovat kyllä tällä hetkellä ihan järjettömiä: Osmo hyppii, haukkuu ja repii hanskoja. Huomiotta jättäminen on miltei mahdotonta (meikäläisen hermorakenteella ainakin) ja komentamisesta piski vain innostuu enemmän, fyysisestä estämisestä puhumattakaan! Tänään totesin, että kaikkein kannattavinta on kanavoida riehumisfiilikset luvalliseen tekemiseen. Päivälenkillä poltin nimittäin päreeni ja pistin koiran maihin, ja sekös mokoma uhosi vastaan vielä selälläänkin! Siinähän sitten painittiin, kunnes elukka viimein uskoi, ettei sillä ole sanomista tilanteeseen. Lopputulos oli näennäisen nöyrä koira ja kauhean kiukkuinen emäntä, mutta tilanteen pitkittyminen tuollaiseksi napit vastakkain väittelyksi ei ollut kenenkään kannalta hyvä juttu. Ärsyttävintä on, että tuollainen jännittävä taistelutuokio tarjoutui koiralle melkein kuin palkaksi hyvästä hepulista! Nyt keskityn taas keräämään alfanartun viileää arvovaltaa enkä aio alentua kakaramaiseen kiukutteluun. Uskon, että sitten, kun asemani on Osmon silmissä täysin selvä, lyhyt rähähdys riittää eikä tuollaisia taisteluita tarvita.

Kuten mainittu, hepuloinnin lisäksi viime aikoina on nähty myös tosi hyviä tokotreenejä. Viikonloppuna Osmo pääsi myös jäljestämään. Janalähtö oli ok ja jäljellä olevista kuudesta kepistä Osmo näytti 4 viimeistä (ekoista mentiin yli tai ohi, en ollut merkannut mitään, joten sinne ne myös jäivät). Työskentely oli innokasta ja nopeaa, mutta tarkkuudessa olisi kyllä ollut parantamisen varaa. Lauantaina laulatettiin mummoja Onnitalossa ja keikan jälkeen käytiin koirapuistossa peuhaamassa. Ilman noita rasittavia hepulihetkiä koiraelämä olisi siis tällä hetkellä kerrassaan ihanaa. Vaan kaipa sitä pitää aina olla jotakin, josta valittaa ja jota parantaa. Tylsäähän tämä muuten olisi! 🙂

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: