Yöllä heräsimme Osmon epäluuloiseen vuhkimiseen. Kun koira ei hiljentynyt ärähdyksistämme, oli pakko raottaa silmiä ja nousta katsomaan, mitä vahti oli havainnut. Talossamme oli käynnissä mitä omituisin valoshow: siniset ja oranssit valot välkkyivät kaikista seinistä. Lisäksi ulkoa kuului ääniä. Aivan talomme vieressä joku auto oli ajanut ulos tieltä ja paikalla oli poliisi, paloauto ja kaksi ambulanssia. Toivottavasti ihmisiä ei loukkaantunut. Ainakaan emme nähneet, että ambulansseihin olisi viety ketään. Mutta Osmo oli ilmeisen vakuuttunut, että ufot olivat tulleet hakemaan sitä! Kyllä sellaisessa tilanteessa varmaan saakin herättää isäntäväen apuun.
Eilen kävimme Kirkkonummen Laitamaalla, jonne tein Osmolle jäljen. Jälki oli arviolta kilometrin pituinen ja tunnin vanha. Maasto oli mukavaa ja helppokulkuista ja innostuin tekemään jäljelle Osmon ensimmäiset kaksi ”piikkiä” eli terävää kulmaa.
Jäljen vanhentuessa harjoiteltiin pitkästä aikaa myös esine-etsintää. Molemmat esineet löytyivät, joskin ekalla lähetyksellä Osmo ei irronnut tarpeeksi ja niinpä kävin koiran nähden alueen päädyssä näyttämässä, että tänne asti saisi juosta. Vaikka turhia mutkia ja epämääräistä juoksenteluakin nähtiin jonkin verran, molemmat esineet sentään löytyivät. Pitääpä taas alkaa verrytellä tuotakin lajia!
Jäljellä Osmo oli sopivasti jo hiukan väsynyt, joten vauhtia oli hiukan normaalia vähemmän ja vastaavasti huolellisuutta enemmän. Janalta Osmo lähti loistavasti suoraan oikeaan suuntaan ja eteni nenä kiinni maassa suoraan ensimmäiselle kepille. Olin merkannut jäljen itseäni varten, joten saatoin todeta, että Osmo teki hienoa työtä ja jäljesti joka mutkan mukavan tarkasti.
Kuten arvata saattaa, piikit aiheuttivat eniten päänvaivaa koiralle. Ekalla piikillä Osmo häkeltyi, kun jälki tuntui katoavan kokonaan. Pienen pyörimisen ja muutaman väärän etenemisyrityksen jälkeen oikea suunta löytyi ja matka jatkui taas reippaasti. Toisella piikillä Osmo oikoi kulmaa hiukan, mutta löysi itsenäisesti oikean suunnan.
Jäljellä keskityn aina koiraan sen verran tiiviisti, että sekoan laskuissa viimeistään kolmannen löydetyn kepin kohdalla. Silti itse tehdyllä jäljellä yleensä tajuaa, että nyt mentiin ohi tai yli kepistä. Eilen tällaista fiilistä ei tullut, mutta niin vaan jäljen lopussa keppejä laskiessani tajusin, että yksi kuudesta puuttui. En ole vieläkään aivan varma, menimmekö tosiaan kokonaan yhdestä kepistä ohi vai unohtuiko se maahan siinä vaiheessa, kun palkkasin koiraa. Sellaistakin on nimittäin sattunut. Oli miten oli, treeni onnistui hienosti.
Tänään myrskyää kunnolla. Aamulenkille viimaan ja sateeseen Osmo lähti vähän nyrpeänä, mutta mieli muuttui äkkiä, kun vastaan tuli vanha peuhukaveri Lumi. Sade ei haitannut enää pätkääkään, kun kaksikko rymisteli menemään metsässä, paini likomärällä sammalalustalla ja loiskutteli ojissa!
Kirjoittaja: osmo 
Osmo & Vire 