Paukkupulmia ja pimeetä touhua

Toisin kuin viimeksi uhosin, työkiireet ovat sittenkin päässeet rajoittamaan koiraharrastukseen syventymistä. Ainakin bloginpäivitys on jäänyt muiden juttujen varjoon. Snakumestaruuksia ratkottiin viikko sitten Hyvinkäällä ja kuten arvelinkin, jäimme ilman tulosta, koska ruutu, tunnari sekä liikkeestä istuminen menivät nollille. Ruutuun Osmo lähti vauhdilla, mutta ei löytänyt sen keskelle. Tunnarissa koira haisteli tosi sievästi (JES!) ja valitsi oikean palikan (JES!), mutta pysähtyi ja pudotti palikan takaisin tullessaan, jolloin jouduin antamaan lisäkäskyjä yli sallitun rajan.

Onnettomin nollamme oli kyllä tuo liikkeestä istuminen, josta olin suunnitellut täysiä pisteitä. Osmo mokoma jäikin tällä kertaa seisomaan… Loput liikkeet menivät jotakuinkin yhtä hyvin tai huonosti, kuin SM-kisoissa. Snautsereiden mestaruus meni tänä vuonna erittäin ansaitusti Ritalle ja Leenalle, jotka jäivät vain 6 pisteen päähän EVL1 -tuloksesta. Mahtavaa, likat!!! 😀 Sen sijaan minä ja Osmo vetäydymme toistaiseksi kokonaan tokon parista. Kyseisen lajin mittelöistä ensi kesän joukkue-SM (snakujoukkueessa tietysti!) on ainoa, johon osallistumista edes harkitsen.

Otsikon pulmat eivät liity kenenkään ruoansulatukseen, vaan pelastuskokeisiin. Rauniokokeissa ammutaan ja laukauksiin totutellaan tietysti treeneissäkin. Ja huonoimpana mahdollisena hetkenä – vain viikko ennen ensi torstain koetta – Osmo paineistui taas ampumisesta. Se lähti kyllä hommiin, mutta oli selvästi epävarma ja lähti kaivolta kesken ilmaisun jättäen maalimiehen. Sitten se vaihtoi hajua ja haki ja ilmaisi toisen maalimiehen ennen kuin ehdimme korjata ykköspiilon epäonnistumista. Olosuhteet olivat kyllä juuri sellaiset, kuin siinä epäonnen kokeessa, jossa paukut pelottivat poikaa ekan kerran: ampuminen yhdistettynä sadesäähän ja vaikeaan piiloon. Harkitsin jo vakavasti koepaikkamme perumista, mutta Jenni kannusti yrittämään nyt kuitenkin. Kuulemma häpeään ei voi kuolla, ei edes kolmannen hyllyn jälkeen… 😉 

Maastossa olemme harjoitelleet lähinnä Peten suosiollisella avustuksella. Maastossa ei ammuta, joten Osmo on siellä aivan loistava. Vauhtia riittää, nenä pelaa hienosti ja ilmaisut ovat kertakaikkisen upeat (ainakin valoisaan aikaan tutun maalimiehen kanssa). Sen sijaan ohjaajan pitäisi treenata suunnistusta ja paljon. Etenkin pimeässä alueen hahmottaminen tökkii pahemman kerran ja olen vain ja ainoastaan rajamerkkien, tuurin ja tietysti koiran nenän armoilla. Huomisiltana harjoittelemme Leenan kanssa pimeäetsintää Järvenpäässä. Ilman loistavaa seuraa tämä olisikin kyllä todella PIMEETÄ touhua!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: