Jälkeä, hakua, raunioita

Viikko sitten raunioradalla paistoi aurinko! Edessä Pipsa ja Osmo, takana Ressu ja Virveli.

Tämä viikonloppu vierähti mökillä lenkkeillen, sienestäen ja jäljestäen. Perjantai-iltana otin pienet tottiksetkin, joiden teemana oli seuraaminen ja estenoudot. Tosin hyppyestettä ei voi kovin korkeaksi virittää, koska ponnistustilaa ei ole tarpeeksi. Virvelin kanssa haettiin lopuksi myös vauhtia tasamaanoudon palautukseen ruokakupin kanssa. Johan tuli koiralle kiire palauttaa kapula mammalle, kun päivän ruoka-annos oli odottamassa! 😉

Jälkeä treenattiin lauantaina Jaanan ja Haukan kanssa. Virveli ajoi Jaanan tekemän jäljen sopivaa vauhtia ja nenä alhaalla. Kepit se bongasi, mutta ei olisi malttanut ilmaista ollenkaan, ellen olisi jarruttanut liinasta ja kannustanut. Jaana ehdotti, että ekoista kepeistä tulisikin vain lihapulla tai muu nami ja vasta viimeiseltä saisi mössöruokaa purkista. Vaikka Vire makailee rauhassa palkkaansa syömässä, voi keppien ohittamishimossa olla kyse siitä, että palkkaaminen vie liikaa aikaa, kun koira haluaisi vain jäljestää eteenpäin. Kokeilin illalla uudella jäljellä tuota vinkkiä ja Vire tosiaan ilmaisi kepit halukkaammin.

”Pitääkö riiseni trimmata, jos se näyttää nöffiltä?”

Olen joutunut nyt siirtymään takaisin hyvin merkattuihin jälkiin, koska Virveli saattaa välillä ”esittää” jäljestämistä – tai siis jatkaa pokkana nenä maassa vääräänkin suuntaan. Mielenkiintoista on, että tätä pulmaa ei ole esiintynyt itse tallaamillani jäljillä, vaan ainoastaan vieraan tekemillä. Toisaalta olemattomilla treenimäärillämme ei voi vielä tehdä tilastotiedettä, joten kyse voi yhtä hyvin olla sattumasta. Joka tapauksessa eilisen jälkimmäisellä jäljellä Vire ratkaisi kokonaista 4 kulmaa täysin itsenäisesti eikä mennyt yli yhdestäkään kepistä, joten olin todella tyytyväinen.

Osmariini syystunnelmissa kotimetsässä.

Osmon on kyllä pakko päästä jälkikokeeseen – vaikka sitten pelastuskoirapuolelle. Poitsu jäljesti merkkaamattoman jäljen todella varmasti ja tarkasti ja bongasi erehtymättömästi kaikki kepit. Huippuhienoa!

Sunnuntaisin käymme raunioilla, joilla oli tänään varsin mutaista ja märkää. Se ei hidastanut koiria, jotka haukkuivat komeasti maalihenget esille. Toinen figu oli kaivossa metallikannen alla, toinen betonitunnelikasassa. Viime viikolla Virelle ammuttiin radalla useita laukauksia eikä likka reagoinut niihin mitenkään. 😀 Tänään ampumista ei otettu, koska kaikki paikallaolijat tarvittiin piiloihin. Sen sijaan toisessa kaivossa puukannen alla oli häiriönä kasa vaatteita ja muutamassa paikassa oli ruokahäiriöitä. Maksalaatikkoon etenkin Osmo reagoi, mutta ei sentään ilmaissut, vaan malttoi jatkaa etsintää houkuttelevasta tuoksusta huolimatta.

Kotimetsässä nuuskitaan välillä pikkuesineitä, jotka ilmaistaan maahanmenolla. Kateus on kova sana motivoinissa! 😉

Hakutreenit ovat menneet niin hyvin, ettei niistä ole jäänyt mitään hampaankoloon ja blogissa pähkäiltäväksi. Molemmat koirat ovat kuulolla, Vire tekee hyviä pistoja ja Osmo partioi ja nostaa hajuja hyvinkin pitkän matkan päästä, kuten maanantain ”minipitkissä” todettiin. Molempien koirien ilmaisut toimivat. Osmo haukkua paukuttaa todella upeasti, joskin turhan lähellä maalihenkilöä. Virveli löytää itse kosketusalustana toimivan kannen, käy makuulle ja haukkuu jo pidempiäkin sarjoja. Kokeeseen en ole sitä kuitenkaan vielä ilmoittanut, koska pimeätreenejä pitää saada ensin enemmän alle. No, illat pimenevät jo kovaa vauhtia eli kohta treenataan pelkästään pimeässä.

Advertisement

Jälkijuttuja ja muuta jännää

Osa jälkiryhmästä karttojen ja treenien äärellä.

Viikonloppuna suuntasin Virvelin kanssa Kaarinaan, jonne espyläiset olivat kokoontuneet pienelle treenileirille. Olimme Virvelin kanssa jälkiryhmässä. Kouluttaja ei tällä kertaa ollut sen kokeneempi ”guru” kuin suurin osa ryhmäläisistäkään, mutta opettavaista ja valaisevaa treenaaminen oli joka tapauksessa. Leirin parasta antia oli vertaistuki eli treenikavereiden huomiot ja vinkit sekä muiden treenien seuraaminen ja yhteinen pohdiskelu esim. ID-jälkikoiran kanssa treenaamisen erityishaasteista.

Jäljen vanhentumista odotellessa Virveli harjoitteli käyttöesineiden bongaamista ja ilmaisemista, tässä se näyttää autonavaimia.

Lauantaina Satu tallasi Virvelille 700 metrin metsäjäljen, joka meni mahdottomaksi juoksemiseksi – ohjaaja lähti Virvelin hösellykseen mukaan, jännittikin ehkä hiukan eikä jarruttanut koiraa kunnolla. Kaksi ensimmäistä keppiä löytyivät vaivatta ja Virveli ilmaisi ne loistavasti ja suurella innolla. Tämän jälkeen vauhti vain kasvoi, mutta koira reagoi kuitenkin seuraavaankin keppiin selvästi. Neljännestä kepistä mentiin lujaa yli ilman pienintäkään reaktiota. Viimeistä keppiä Virveli ei olisi pitänyt keppinä ollenkaan ja jouduin melkein työntämään tikun sen sieraimeen! 😦 Diagnoosi oli selvä: Vauhtia oli aivan liikaa ja tarkkuutta aivan liian vähän.

Nurmikolla vähennettiin vauhtia ja homma toimi jo ihan mukavasti. Kuva: Satu Nuutinen

Iltapäivällä Virveli ajoi nurmikkojäljen, jossa oli myös joitakin nameilla vahvistettuja kohtia. Itse otin mahdollisimman rauhallisesti enkä päästänyt koiraa juoksemaan askeltakaan. Pysähdyin myös joka kerta, kun koiran nenä irtosi maasta. Tässä treenissä touhu muistutti taas jäljestämistä. 😉

Sari ja taitava jälkikelpie Killi suunnittelemassa seuraavaa siirtoa.

Sunnuntain maastot olivat paremmat ja treenipäivä muutenkin onnistuneempi. Teimme ensin parit jäljennostotreenit ja sitten lyhyen metsäjäljen. Gabi oli tallannut jäljen ja myös merkannut sen selvästi. Suurimmaksi osaksi Virvelin työskentely oli oikein siistiä ja nättiä ja vauhtia oli sopivasti, kun muistin rauhallisuuteen itse panostaa. Riisenileirillä havaittu, itse aiheutettamani pulma eli Virvelin tapa kysyä hukkapaikoissa mammalta apua, tuli kuitenkin taas esiin. Jouduimme odottamaan passiivisina aika tovin, ennen kuin Virveli ratkaisi, minne jälki jatkui. Huomasin myös, että Vire saattaa ”jäljestää” varsin uskottavan näköisesti jäljen hävittyäkin, mikä vaikeuttaa ohjaajan koiranlukua entisestäänkin. Virvelin kanssa pitää treenata PALJON vaikeahkoja jälkiä, joilla se joutuu ratkomaan itsenäisesti hukkapaikkoja. Vain siten se alkaa luottaa itseensä ja oppii tekemään itse aktiivisesti töitä kadottaessaan jäljen. Voi, kunpa ehtisi säännöllisemmin jälkimetsään!

Osmo sai nauttia luonnonrauhasta ilman Törpön hösellystä!

Osmo oli viikonlopun mökillä isännän kanssa. Äijien kesken oli kuulemma sienestetty, kalastettu, saunottu ja otettu rennosti. 🙂 Viime viikolla Osmo pääsi kyllä kunnolla töihinkin, kun olimme Saaran ja Juhan kanssa Suomenojan venesataman lähistöllä treenaamassa hankalissa maastoissa työskentelyä. Kaislikossa rämpiminen kävi työstä paitsi koiralle, myös ohjaajalle ja kartturille. Eteneminen oli hidasta ja näkyvyys parhaimmillaan pari metriä. Osmo otti maalihenkilön hajun tuulen altakin vasta n. 20 metristä. Kaiken kaikkiaan kaislikkotreeni kesti Osmon kohdalla n. 40 minuuttia, joten harjoitus oli hyvä myös kestävyyden ja motivaation ylläpidon kannalta. KIITOS Juhalle ja Saaralle hyvästä treeniseurasta ei-niin-ihastuttavissa olosuhteissa!

Kyseisessä harjoituksessa kävi myös hauskasti, kun Osmo löysi yhden piiloon menneen lisäksi yhden bonus-maalimiehen. Kaislikon keskeltä kuulimme, että rannalla haukkui koira. Ensin luulin haukkujaa autossa protestoivaksi Virveliksi, mutta sitten totesin, että Osmoa ei lähettyvillä näy eikä kulkusia kuulu – ja eikun täysillä kohti kävelytietä, jolla pelkäsin Osmon ilmaisevan viatonta ohikulkijaa. No, rannassa näin Osmon haukkuvan tomerasti sähkökopin näköisen, hurisevan laatikkorakennuksen alla. En meinannut uskoa koiraa ollenkaan, ennen kuin menin lähemmäs koppia ja kuulin sen sisältä puhetta. Huutelin seinän läpi epäuskoisen uteluni siitä, kuka sisällä oli ja miten hän sinne oli päässyt. Uskoin, että sisällä olisi ollut joku koditon humalainen lämmittelemässä, mutta vastaus kuuluikin: ”Olen sotilaspoliisi, meillä on täällä harjoitukset.” Ei siis muuta, kuin pahoittelemaan häiriötä ja palkkaamaan koiraa hienosti tehdystä työstä. Sisältä kuului vielä jotain, mutta kun pyysin toistamaan, sanoi solttu puhuvansa radiopuhelimeen… Eipä olisi tullut itselle mieleenkään, että sähkökopin sisällä voisi olla ihminen, kun rakennuksesta ei äkkivilkaisulla löytänyt edes ovea!

Oppia ohjaajalle

Kotimetsässä päivälenkillä.

Viime viikolla oli hälytreeni, jossa rämmimme Osmon kanssa Suomenojan venesataman kaislikoissa reilun tunnin. Osmo etsi suurimmaksi osaksi liinassa, koska liikuimme taajamassa. Työskentely sujui kivasti. Koira tiesi, että ollaan töissä, eikä välittänyt ohikulkevista koirista tai ihmisistä tuon taivaallista. Esineitä se bongaili ja ilmaisi useampia, sillä niitähän taajamassa riittää.

Kaislikko ja kuutamo viime viikonlopulta.

Mutta kadonnut olisi tällä kertaa jäänyt kaislikkoon 😦 . Tarkistimme alueellamme olevia kapeita, kaislojen ja ruokojen peittämiä niemekkeitä useita ja yhden sellaisen päässä figu oli makoillut. Hän oli jopa kuullut meidät alle kymmenen metrin päässä – kun minä hölmö olin kutsunut koiran pois ja kääntynyt takaisin manteretta kohti. Luulin, että niemi päättyi, kun vettä näkyi jo kaislojen takanakin, mutta kyseessä olikin ollut vain kapeampi kohta, jonka yli olisi tietysti pitänyt vielä jatkaa tai vähintäänkin lähettää koira. Muistan kohdan hyvin, koska mielessäni kävi kuin kävikin pieni epäilys niemen jatkumisesta pidemmälle… Puhdas ohjaajan moka siis taas vaihteeksi. Osmo ei saanut hajua figusta, koska tuuli kävi juuri väärästä suunnasta ja meidän olisi pitänyt ohittaa piilo, ennen kuin koira olisi voinut saada ilmavainun. Myöhemmin figu vaihtoi paikkaa ja Osmo löysi ja ilmaisi sen laiturin nokasta istumasta. Itseäni jäi kovasti harmittamaan, että kaislikkotyyppi jäi löytymättä. Onneksi pääsemme huomenna treenaamaan samoihin ryteikköihin. Itse sain hyvän muistutuksen siitä, että olettaminen ei etsinnöissä kannata. Onneksi nyt oli kyse treenistä, eikä tositilanteesta.

Virveli ja märkäturkkihepulit hiekkarannalla. Tikit otettiin pois sunnuntaina eli nyt voi taas rymytä!

Saman viikon hakutreeneissä Osmis sai etsiä suurehkon tyhjän alueen ja löytää sen jälkeen maalihenkilön ”läpi- tunkemattomasta” tiheiköstä. Hyvä palauttava treeni koiralle ja miksei ohjaajallekin, jonka mieleen pieni epävarmuus oli tietysti hälytreenin myötä hiipinyt. Kyllä koira osaa! Virveli veti samoissa treeneissä onnistuneen pistotreenin. Figut olivat aika syvällä (60-70 m) ja ilmaisuissa oli apuna purkin kansi. Vire käy jo varsin varman tuntuisesti maahan kannen kohdalle (= ei ihan kiinni maalihenkilöön) ja haukkuu ilmaisunsa siitä.

Sunnuntaina oltiin raunioilla ja Vire oli sielläkin loistava! Erityisen iloiseksi tulin siitä, että se ei tällä kertaa reagoinut ampumiseen mitenkään. Pari viikkoa sitten peruin ilmoittautumiseni raunioiden soveltuvuuskokeeseen, koska koetta edeltäneissä treeneissä Vire vaikutti yllättäen lähes paukkuaralta hidastellen ja jopa pakittaen ampumisten kohdalla. Etenemme paukkujen kanssa nyt varovasti mutta asiasta numeroa tekemättä siten, että lähes joka treeneissä ammutaan kerran tai kaksi, mutta aluksi siten, että ampuja on mahdollisimman kaukana. Paras tilanne on silloin, kun en itse tiedä, milloin laukaus kajahtaa, sillä tartutan oman jännitykseni helposti Virveliinkin.

Vaahtopäitä merellä ja laiturilla. Eli tyypit ihan kuutamolla!

Osmis työsti raunioilla uutta tunneliverkostoa, jossa koiralla ei ole pääsyä figun luokse, vaan sen pitäisi ilmaista kivikasaa, johon tulee pieni ilmaventtiili maan alta. Snautseri teki työn taas kovin snautserimaiseen tyyliin eli omalla tavallaan eikä siten, kuin ihmiset olivat ajatelleet. Tunnelialue on tarkoituksella aidattu siten, että koira ei pääse maalimiehen luokse. Osmo kuitenkin taituroi itsensä aitojen toiselle puolelle, sitten kuopassa olevalle tunnelin suuaukolle ja suoraan figun luokse maan alle. Siellähän haukku sitten komeasti raikasi. Myöskään Osmo ei välittänyt ampumisista (kuten joskus), mutta savuhäiriö hidasti jätkää jonkin verran. Pitää muistaa savujakin ottaa treeneissä useammin, jotta koirat eivät ihmettele niitä sitten kokeissakaan.