Jälkijuttuja ja muuta jännää

Osa jälkiryhmästä karttojen ja treenien äärellä.

Viikonloppuna suuntasin Virvelin kanssa Kaarinaan, jonne espyläiset olivat kokoontuneet pienelle treenileirille. Olimme Virvelin kanssa jälkiryhmässä. Kouluttaja ei tällä kertaa ollut sen kokeneempi ”guru” kuin suurin osa ryhmäläisistäkään, mutta opettavaista ja valaisevaa treenaaminen oli joka tapauksessa. Leirin parasta antia oli vertaistuki eli treenikavereiden huomiot ja vinkit sekä muiden treenien seuraaminen ja yhteinen pohdiskelu esim. ID-jälkikoiran kanssa treenaamisen erityishaasteista.

Jäljen vanhentumista odotellessa Virveli harjoitteli käyttöesineiden bongaamista ja ilmaisemista, tässä se näyttää autonavaimia.

Lauantaina Satu tallasi Virvelille 700 metrin metsäjäljen, joka meni mahdottomaksi juoksemiseksi – ohjaaja lähti Virvelin hösellykseen mukaan, jännittikin ehkä hiukan eikä jarruttanut koiraa kunnolla. Kaksi ensimmäistä keppiä löytyivät vaivatta ja Virveli ilmaisi ne loistavasti ja suurella innolla. Tämän jälkeen vauhti vain kasvoi, mutta koira reagoi kuitenkin seuraavaankin keppiin selvästi. Neljännestä kepistä mentiin lujaa yli ilman pienintäkään reaktiota. Viimeistä keppiä Virveli ei olisi pitänyt keppinä ollenkaan ja jouduin melkein työntämään tikun sen sieraimeen! 😦 Diagnoosi oli selvä: Vauhtia oli aivan liikaa ja tarkkuutta aivan liian vähän.

Nurmikolla vähennettiin vauhtia ja homma toimi jo ihan mukavasti. Kuva: Satu Nuutinen

Iltapäivällä Virveli ajoi nurmikkojäljen, jossa oli myös joitakin nameilla vahvistettuja kohtia. Itse otin mahdollisimman rauhallisesti enkä päästänyt koiraa juoksemaan askeltakaan. Pysähdyin myös joka kerta, kun koiran nenä irtosi maasta. Tässä treenissä touhu muistutti taas jäljestämistä. 😉

Sari ja taitava jälkikelpie Killi suunnittelemassa seuraavaa siirtoa.

Sunnuntain maastot olivat paremmat ja treenipäivä muutenkin onnistuneempi. Teimme ensin parit jäljennostotreenit ja sitten lyhyen metsäjäljen. Gabi oli tallannut jäljen ja myös merkannut sen selvästi. Suurimmaksi osaksi Virvelin työskentely oli oikein siistiä ja nättiä ja vauhtia oli sopivasti, kun muistin rauhallisuuteen itse panostaa. Riisenileirillä havaittu, itse aiheutettamani pulma eli Virvelin tapa kysyä hukkapaikoissa mammalta apua, tuli kuitenkin taas esiin. Jouduimme odottamaan passiivisina aika tovin, ennen kuin Virveli ratkaisi, minne jälki jatkui. Huomasin myös, että Vire saattaa ”jäljestää” varsin uskottavan näköisesti jäljen hävittyäkin, mikä vaikeuttaa ohjaajan koiranlukua entisestäänkin. Virvelin kanssa pitää treenata PALJON vaikeahkoja jälkiä, joilla se joutuu ratkomaan itsenäisesti hukkapaikkoja. Vain siten se alkaa luottaa itseensä ja oppii tekemään itse aktiivisesti töitä kadottaessaan jäljen. Voi, kunpa ehtisi säännöllisemmin jälkimetsään!

Osmo sai nauttia luonnonrauhasta ilman Törpön hösellystä!

Osmo oli viikonlopun mökillä isännän kanssa. Äijien kesken oli kuulemma sienestetty, kalastettu, saunottu ja otettu rennosti. 🙂 Viime viikolla Osmo pääsi kyllä kunnolla töihinkin, kun olimme Saaran ja Juhan kanssa Suomenojan venesataman lähistöllä treenaamassa hankalissa maastoissa työskentelyä. Kaislikossa rämpiminen kävi työstä paitsi koiralle, myös ohjaajalle ja kartturille. Eteneminen oli hidasta ja näkyvyys parhaimmillaan pari metriä. Osmo otti maalihenkilön hajun tuulen altakin vasta n. 20 metristä. Kaiken kaikkiaan kaislikkotreeni kesti Osmon kohdalla n. 40 minuuttia, joten harjoitus oli hyvä myös kestävyyden ja motivaation ylläpidon kannalta. KIITOS Juhalle ja Saaralle hyvästä treeniseurasta ei-niin-ihastuttavissa olosuhteissa!

Kyseisessä harjoituksessa kävi myös hauskasti, kun Osmo löysi yhden piiloon menneen lisäksi yhden bonus-maalimiehen. Kaislikon keskeltä kuulimme, että rannalla haukkui koira. Ensin luulin haukkujaa autossa protestoivaksi Virveliksi, mutta sitten totesin, että Osmoa ei lähettyvillä näy eikä kulkusia kuulu – ja eikun täysillä kohti kävelytietä, jolla pelkäsin Osmon ilmaisevan viatonta ohikulkijaa. No, rannassa näin Osmon haukkuvan tomerasti sähkökopin näköisen, hurisevan laatikkorakennuksen alla. En meinannut uskoa koiraa ollenkaan, ennen kuin menin lähemmäs koppia ja kuulin sen sisältä puhetta. Huutelin seinän läpi epäuskoisen uteluni siitä, kuka sisällä oli ja miten hän sinne oli päässyt. Uskoin, että sisällä olisi ollut joku koditon humalainen lämmittelemässä, mutta vastaus kuuluikin: ”Olen sotilaspoliisi, meillä on täällä harjoitukset.” Ei siis muuta, kuin pahoittelemaan häiriötä ja palkkaamaan koiraa hienosti tehdystä työstä. Sisältä kuului vielä jotain, mutta kun pyysin toistamaan, sanoi solttu puhuvansa radiopuhelimeen… Eipä olisi tullut itselle mieleenkään, että sähkökopin sisällä voisi olla ihminen, kun rakennuksesta ei äkkivilkaisulla löytänyt edes ovea!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: