Sunnuntain hapuilut

Hallittu saapuminen etsintäalueelle

Sunnuntaisissa hakutreeneissä saimme nautiskella vaihteeksi upean aurinkoisesta pikkupakkasesta. Mukavaa vaihtelua edellisen viikonlopun extreme-harkoille, joissa rämmittiin vaakasuorassa räntäsateessa puiden ryskyessä maahan talvimyrksyn kourissa…  Nytkin koettiin kyllä pientä dramaatiikkaa, kun  Kattilajärventien peilikirkkaat mäet olivat liikaa kitkarenkailla liikkuneille. Itsekin olin vähällä jäädä poikittain mäkeen, vaikka nastat alla olikin! Treenit siirrettiin Oittaan raunioradan ympäristöön, jonne on helpompi reitti. 

Hajua hakemassa (kuka mistäkin) 

Osmo ei tällä kertaa säikkynyt maalimiehiä, mutta toisaalta se tuttu intomielisyys ja nopeus puuttuivat. Totesimme, että hajumielikuvan hakeminen hihnassa ennen pistolle lähetystä syö Osmon etsintäintoa. Näin etenkin silloin, kun hihnassa roikkuva hidaste (siis emäntä) ei edes tajua varmistaa, että koira varmasti saa hajun maalimiehestä! Nyt kävi niin, että palattuamme keskilinjalle Osmo toljotteli ihan hoopona näyttämääni suuntaa ja lähti vinosti pistolle. Toki ukot löytyivät ja  ilmaisutkin menivät ihan mukavasti, mutta pistotreeneistä homma ei kyllä käynyt. 

Lähetys (ynnä muuta kompurointia)  

Ennen kotiinlähtöä teimme Osmolle vielä yhden huippunopean lähetyksen näkölähdöllä. Maalimiehen tehtävä oli yksinkertaisesti olla maailman ihanin ja palkata Osmo ylenpalttisesti. Ainakin itselleni jäi paremmat fiilikset harkoista, kun Osmo sai lopuksi mennä kovaa, tehdä yhden onnistuneen ”huippusuorituksen” ja ennen kaikkea NAUTTIA työnteosta. Koira oppii onnistumalla – ohjaaja saattaa oppia jotain virheistäkin!

P.S. Kiitos Lilli Weckmannille kuvista!

Myöhäinen mörköikä?

Usein koirien varhaispuberteettiin (n. 6-9 kk iässä) liittyy erityinen ”mörkökausi”, jolloin ihan tavallisetkin asiat ja esineet saattavat huolestuttaa tai suorastaan pelottaa hauvaa. Osmo (1 v. 7 kk) kehittyy näköjään hitaasti, sillä viime aikoina se on osoittanut ensi kertaa jonkinlaisia mörköiän merkkejä. Ensin oudoksutti iso, valkoinen ämpäri, joka oli jostain syystä jätetty keskelle jalkakäytävää.

Sitten epäilytti pyöränsä kanssa postilaatikoiden luona seisoskeleva lehdenjakaja, jonka Osmo yllätti aamuhämärissä, kun olimme lähdössä kotipihasta lenkille.  Posteljooni-parka sai osakseen raikuvat VOU-VOU-VOU-VOU-VOU-toivotukset ja taisi säikähtää toden teolla. Tänään Osmo piti tutulle metsäpolulle ilmaantunutta pientä lumiukkoa todella vaarallisena tyyppinä. Vasta, kun Pete meni edeltä vihollisen luo ja taputti sitä olalle, Osmo lopetti örinän ja pakittamisen, tuli haistelemaan mörköä – ja pissasi sen päähän (kostoksi säikyttelystä).   

Viime viikonlopun talvimyrskyisissä hakutreeneissä mustaan, hupulliseen sadetakkiin kääriytynyt maalimies oli Osmosta kauhean pelottava. Ekan ilmaisuhaukun jälkeen tuo kammottava sadetakkihirviö sanoi ”HYVÄ” ja pelastuskoira pomppasi metrin taaksepäin silkasta säikähdyksestä! Vasta, kun emäntä tuli katsomaan löytöä, Osmo uskaltautui maalimiehen viereen palkintoherkkujaan syömään. Onneksi Osmo on sen verran kovapäinen, ettei se jää murehtimaan mitään pitkäksi aikaa. Heti, kun palkat oli syöty, etsintä jatkui normaaliin malliin eli vauhdikkaasti ja innokkaasti.

Tänään oltiin taas mummoja laulattamassa. Osmo käyttäytyi erittäin hienosti ja rauhallisesti, otti onnellisena vastaan rapsutukset ja pullanjämät ja loikoili pianon vieressä emännän säestyshommien ajan. Keikan jälkeen se tiesi tismalleen, mitä oli luvassa: innostunut kitinä alkoi heti, kun starttasimme vanhainkodin pihasta ja ajoimme muutaman minuutin matkan Herttoniemen koirapuistoon. Leikit sujuivat sopuisasti, vaikka paikalla oli pelkkiä poikia. Valtavan voimakas, leikattu bokseriuros Vili oli painikavereista paras, koska se ei säikkynyt Osmon raisua tyyliä vaan pisti samalla mitalla takaisin. Taisipa Osmokin olla muutaman kerran selällään rapakossa, mikä tekeekin tosi hyvää sen järkälemäiselle egolle…

Ulkoilmaelämää

Kävimme eilen pelastuskoirien maastotreeneissä. Samalla pääsin toteamaan, että joululoman ilmaisutreenit olivat jääneet Osmolle hyvin mieleen. Heti ensimmäisellä maalimiehellä Osmo alkoi itsenäisesti haukkua. Toinen ja kolmas maalimies kannustivat Osmoa hiljaisella käskysanalla, vaikka uskon, että kyllä se haukku olisi irronnut hetken tuumailutauon jälkeen sielläkin. Toisaalta maalimiehen antamat vihjekäskyt ovat tässä vaiheessa ilmaisun opettelua vielä tarpeellisia ja hyödyllisiä: Ne kannustavat koiraa ja vahvistavat vastaopittua asiaa.

Heppu

Treenasin Osmon kanssa pistoja, eli kävimme aina ensin yhdessä piilon lähellä hakemassa hajumielikuvan. Sitten palasimme keskilinjalle, josta lähetin Osmon mahdollisimman suoraan etsimään. Kaksi ekaa ukkoa löytyivät supernopeasti eli yhdellä, suoralla pistolla kumpikin. Kolmatta haettiin muutaman ylimääräisen mutkan ja yhden takaisinkutsun kera hieman pidempään. Toisaalta sielläkin tuli (puolivahingossa) tutustuttua yhteen uuteen asiaan, eli umpipiilon ilmaisemiseen haukulla. 

Tami 

Metsässä vierähti kolmisen tuntia (mikä ei ole mitenkään ennätyksellistä maastotreeneissä). Iltalenkkikin venähti peräti 2,5 tunnin mittaiseksi hyvän juttuseuran ansiosta. Ainakin saimme siis eilen nauttia raittiista ulkoilmasta, mikä olikin hyvää vastapainoa lauantaille, jolloin Osmo sai maistaa city-koiran elämää ”lenkkeilemällä” Helsingin keskustassa ja Kampin keskuksessa. Leffareissumme ajan koira sentään vietti hoidossa Peten vanhempien luona…

Osmo nostaa rautaa

Olkkaritreenit ovat näillä keleillä in!

Työt kahden viikon joululoman jälkeen ovat taas alkaneet, mikä on näkynyt heti blogipäivitysten määrässä. Iltapäivisin ja iltaisin olemme kuitenkin ehtineet myös treenaamaan tokoliikkeitä, lenkkeilemään sekä peuhaamaan koirapuistossa. Paikallamakuuta ollaan harjoiteltu vain sisällä, koska Osmon mielestä liukas loskakenttä on niin ällö, ettei siihen voi edes istua! Ruutuun lähettäminen sekä luoksetulo pysäytyksen kanssa ovatkin olleet tämän viikon hittejä, niissä kun ei tarvitse maata tai istua juuri yhtään.

 

Eilen saavutimme yhden treenitavoitteistamme, kun Osmo teki ensimmäisen täydellisen metallinoutonsa! Tämä on hieno saavutus, kun miettii, mistä pisteestä siihen on n. puoli vuotta sitten lähdetty: Aluksi Osmo ei suostunut koskemaan koko kapulaan, vaan suu piti avata, sulkea ja pitää kiinni mamman avustuksella (tietysti koko ajan hurjasti kehuen). Vähitellen pääsimme siihen pisteeseen, että Osmo suostui omatoimisesti avaamaan suunsa, kun tarjosin sille metallikapulaa ja annoin noutokäskyn. Maasta Osmo ei kuitenkaan halunnut kapulaa poimia, vaikka aina välillä sitäkin tietysti kokeiltiin. Eilen Osmo nosti sitten ensimmäistä kertaa kapulan jaloistani ja siitä rohkaistuneena kokeilin saman tien myös kokonaista noutoa – joka menikin kaikeksi yllätykseksi heti oikein! Kentällä samaa kokeillaan tietysti vasta sitten, kun olkkariharjoitukset sujuvat joka kerta kuin vettä vaan.

Tahtoo Pimun luo!

 Kaukokaipuuta Kyröskoskelle?  

Kävimme eilen lenkillä Laajasalossa ja sen jälkeen Kulosaaressa kummipoikaa moikkaamassa. Vaikka tuulisella merenrannalla oli hauska reippailla ja vaikka kyläpaikassa riitti niin isoja kuin pieniäkin rapsuttajia, Osmo ei ollut ihan oma, iloinen itsensä. Ensinnäkin se taisi unohtaa korvansa Kyröskoskelle: Käskyjä sai lenkillä kailottaa useampia kertoja, ennen kuin herra vaivautui toimimaan niiden mukaisesti. Osmo myös unohtui vähän väliä hajujen ihmemaahan ja veti hihnassa kuin pahainen kakara… Tässäkin tapauksessa kaiken takana taitaa olla nainen, siis Pimu, jota Osmo-parka nyt ikävöi.

Poikien piirustustuokio Kulosaaressa  

Tänä aamuna omituiset päähänpistot jatkuivat. Mammanpoika ei meinannut lähteä Peten kanssa lenkille, koska emäntä ei ollut tulossa mukaan. Ehkä se pelkäsi, että mamma karkaa sillä välin takaisin Kyröskoskelle! Onneksi isäntä sai houkuteltua Osmon ulos, koska siellä odottikin ihana yllätys: Leonbergi Roosa tuli poikia vastaan ja niin päivä alkoikin riemukkaalla peuhu- ja juoksutuokiolla. Jospas se Osmo taas muistaisi, että kyllä täällä kotikonnuillakin on kivoja leikkikavereita!

Kyllä se tästä vielä iloksi muuttuu…

Huippuhauska treenireissu

Rakkautta ilmassa…

Lähdimme Osmon kanssa keskiviikkona parin päivän extempore-maaseutulomalle ja autoilimme itsemme Kyröskoskelle Pimun luo. Pimu on Osmon ikäinen, leireiltä ja kisareissuiltakin tuttu iki-ihana ja yltiöinnokas snautserineiti. Koirien lisäksi myös me emännät olemme ystävystyneet ja saaneet toisistamme varsinaiset hengen-heimolaiset. Kuten arvata saattaa, reissusta tulikin siis tosi hauska ja antoisa niin koirien kuin ihmistenkin kannalta katsottuna.

Pimun lohikäärmelelu sai kyytiä mutta selvisi ehjin nahoin

Osmo ja Pimu juoksivat ja painivat riemusta villeinä sekä ulkona että sisällä aina, kun vaan saivat siihen tilaisuuden. Ensimmäisenä päivänä Osmo oli Pimusta niin haltioissaan, ettei kyennyt millään hillitsemään lanneliikkeitään… Alkuhuuman hieman laannuttua kaverukset leikkivät tosi sopuisasti ja tasaveroisesti.

  

Kaikkina päivinä kävimme myös treenaamassa läheisellä palveluskoirakentällä sekä metsässä. Erityisen tyytyväinen olen hakutreeneihin, joissa Osmo otti ison harppauksen eteenpäin ilmaisujen suhteen. Ensimmäistä kertaa Osmo ilmaisi maalimiehen haukkumalla ja vieläpä ilman erillistä kehotusta.

Tottispuolella seuraaminen sujui vaihtelevasti, mutta muuten olen Osmon työskentelyyn tosi tyytyväinen. Treenasimme AVO-luokan toko-liikkeitä, jotka alkavat nyt olla aika mukavasti kasassa. Lisäksi otimme joitakin ruutu-treenejä sekä hyppynoudon alkeita. Myös palveluskoirapuolen metrisen esteen Osmo ylitti ensimmäistä kertaa koskematta esteeseen lainkaan! 🙂 Pimu ja Marianne treenailivat VOI-luokan liikkeitä, kuten ruutua ja pysäytyksiä luoksetulon yhteydessä. Noudotkin Pimu osaa tosi upeasti. Parivaljakon iloista yhteistyötä, koiran loputonta virtaa ja ohjaajan periksiantamattomuutta voi vain ihmetellä!  

Kiitokset isäntäväelle, Louhikäärme mukaanlukien!