Heppoja katsomassa

 Kävimme Leppävaarassa ja samalla aamulenkillä Vermon raviradan ympäristössä. Tällä kertaa poitsu käyttäytyi moitteettomasti – tosin koiria ei tullut vastaan ollenkaan. Hepat kiinnostivat Osmoa kovasti, mutta riemuhepuleihin se ei sentään intoutunut. Taisi elukoiden koko herättää sen verran kunnioitusta! Pelkoa Osmo ei osoittanut lainkaan, vaan tarkkaili kavereita muutamien metrien päästä aidan takaa häntä heiluen. Tyytyväinen olin siihen, että kutsun kuullessaan koira tuli vapaaehtoisesti luokse ja jatkoi matkaa hihnaa tempomatta. 🙂 Näin kun tämä menisi koirakavereidenkin kohdalla…  

Maalaiselämysten jälkeen käytiin ihmettelemässä myös Sellon ihmisvilinää. Osmo esiintyi edukseen ja väkijoukossa puikkelehtiminen sujui ilman hölmöilyjä. Teini-ikäisen kauhukakaran tempauksiin tympääntynyt emäntä onkin taas leppynyt ja ylpeä lapsukaisestaan!

Kotona turkinhoidon jälkeen tutkittiin hampaat. Tämä sujui jopa yhdellä kädellä – toisella kun piti ottaa valokuvia todistusaineistoksi 😉 .

  Purukalustokatselmus

Tänään mennään kevään viimeisiin snautserikerhon tottistreeneihin. Siellä Osmo saa luvan harjoitella ennen kaikkea rauhallista oman vuoron odottelua. Paikalla makuuta aion treenata monta kertaa, mutta vain pieniä hetkiä kerrallaan ja runsaskätisellä palkkauksella. Toivottavasti niin koiran kuin emännänkin kärsivällisyys riittää!

Palkka odottaa ottajaansa…

Kypsyttelyä

EKK:n kisaryhmän treeneissä kävi tänään ilmi, että mukula kaipaa kyllä vielä kypsymistä, ennen kuin sen kanssa viitsii lähteä kisaamaan. Liikkeet sujuvat kyllä hienosti, tarkasti ja ennen kaikkea vauhdikkaasti, mutta ah ja voi, ne muut koirat!! Tällä hetkellä Osmoa kiinnostaa koirakaverit niin hirmuisesti, etten uskalla ottaa sitä riskiä, että se pinkaisisi kisatilanteessa toisia häiritsemään kesken paikalla makuun.

Tänään sattui nimittäin sekin: Vieressä makaava labradoriherra ponkaisi pystyyn ja nosti metelin, mistä Osmo intoutui niin, että lähti omalta paikaltaan juoksukierrokselle. Se ei osallistunut rähinään, mutta säntäili ympäriinsä muita leikkiin härnäten. Tämän rimanalituksen jälkeen tein tietysti muutaman paikalla makuun niin, että pääsin palkkaamaan koiran oikeasta suorituksesta, mutta joka tapauksessa luotto Osmon itsehillintään meni kerta heitolla!

Niinpä en aio ottaa sitä riskiä, että hepuliheikki terrorisoisi muiden kilpailusuorituksia Porvoon tokokokeessa 6.5. Osmo jääkin siis kotiin kypsymään ja aloitamme paikalla makuun treenaamisen nyt ihan alusta vähitellen aikaa ja häiriötä lisäten. Harmi, että noin kova häiriö sattui nyt, kun Osmolla oli hyvä onnistumisputki päällä ja olimme tehneet jo useita 3 minuutin odotuksia erilaisten (hiukan pienempien) häiriöiden alla! Vaikka toisaalta on erittäin hyvä, että tämä isompi häiriö, joka katkaisi Osmon pinnan, sattui tänään treeneissä – eikä vasta sitten tositilanteessa Porvoossa. Nimittäin kyllä kisoissakin aina sattuu ja tapahtuu; joku koira pinkaisee rivistä tai jopa rähisee, niin kuin vieruskaverimme tänään.

Kenties eniten kypsyteltävää on kuitenkin emännässä, joka hinkuaa tositoimiin, vaikka hauva-parka on murrosiän hormonimyrskyissä tempoileva raakile! Aktiivisia harrastus- ja kisavuosia meillä on aivan varmasti ihan riittämiin edessä päin, vaikka nämä ekat kisat siirtyisivätkin vähän tuonnemmaksi 😉 .

Sen Osmo on kyllä totisesti sisäistänyt, että treenaaminen on hauskaa ja vauhdikasta. Nyt onkin eniten tarvetta opetella rauhoittumisen jaloa taitoa myös treenikentällä! Porvooseen lähdemme varmaan joka tapauksessa kisatunnelmaa kehän laidalta nuuskimaan ja muita snautsereita kannustamaan. Siinäpä muuten erinomainen treeni Osmolle: Sen pitää tyytyä odottelemaan rauhassa katsomossa, vaikka muut saavat vetää tottista! Se varmaan pyörtyy kateudesta!

Mallikoulussa

Eilen oli EKK:n näyttelykurssin toinen ja samalla viimeinen tapaaminen. Osmo intoili edelleen muista koirista, mutta selvästi vähemmän kuin edellisellä kerralla. Alussa kokeilimme ”ryhmäkehässä” juoksemista sillä seurauksella, että Osmo pomppi tasajalkaa selkä menosuuntaan päin. (Tietysti, koska takanamme  jonossa juoksi se ihana portugalilainen Vilma, johon Osmo rakastui jo viime kerralla…) Lopputunnista virtaa oli sen verran vähemmän, että Osmo malttoi keskittyä myös minuun ja liikkui ja seisoi ihan hienosti. Kaikkialta kopeloivat ”tuomarit” olivat jälleen Osmon mielestä huipputyyppejä. Sillä asenteella onkin hyvä lähteä kehiä kiertämään!  

                           

Mitä se mamma oikein selittää?!?                 Ai siis tälleen vai?

Itse opin kurssilla sen, että koirat osaavat liikkua kuin Genesiksen äijät muinaisella musavideolla ”I can’t dance”: siis saman puolen käpälät yhtä aikaa! Opin myös, että askellusta sanotaan peitsaamiseksi ja että Osmokin osaa peitsata ja että peitsaaminen ei ole näyttelyissä kovin toivottavaa. Peitsaava koira säästää energiaa muttei liiku kovin elegantisti vaan hassusti hoippumalla. Peten kanssa olemme kutsuneet peitsaavaa Osmoa ”tönkköjalka-Osmoksi” huomaamatta tietenkään, että töpöttely johtuu jostain erikoisesta askelluksesta eikä esim. kireistä reisilihaksista, niin kuin itse arvelimme.  

Onneksi tokossa ei ole väliä, mikä tassu liikkuu minkäkin kanssa yhtä aikaa! Tuo näyttelytouhu tuntuu aina vaan ihmeellisemmältä ja monimutkaisemmalta!

 Tää on paljon fiksumpaa: Toissa päivänä Osmo oppi haukahtamaan käskystä. Taitoa tarvitaan ehkä sitten joskus, kun aletaan opetella maalimiehien ilmaisemista haukkumalla.

Yökylässä mummolassa

Olin opeseminaarissa yön yli ja koska Petelläkin sattui olemaan iltamenoa, Osmo oli hoidossa Viherin mummolassa eli vanhemmillani. Hoitajat hakivat koiran päivällä, kun Osmo oli yksin kotona. Vahtikoiran ominaisuuksia tuli testattua, kun vieraat (ei sentään täysin tuntemattomat) ihmiset tulivat omin luvin sisään ja kidnappasivat koiran autoonsa… Mutta niin vaan häntä heiluen uskollinen vahtikoiramme jätti reviirinsä ja lähti kyläreissulle! 😉

Mummolassa Osmo oli käyttäytynyt hienosti ja rauhallisesti. Tietysti ohikulkevien koirien perään oli pitänyt intoilla ja kiskoa lenkillä, kuten kotioloissakin on tapana. Sitruunapantaa ei oltu kuitenkaan tarvittu ja sisällä koira oli ollut oikein mallikelpoisesti. 

Mummolan mukavan matala ikkuna!

Hain hauvelin tänään iltapäivällä ja lähdimme suoraan snautserikerhon tottistreeneihin. Siellä Osmo sinkoili taas kaikkia muita koiria kohti, villiintyi riemuhepuleihin ja oli muutenkin oma yli-innokas itsensä. Muutama treenikaveri kommentoikin, etteivät kaikki snautserit ehkä ihan yhtä villejä ole. Meille on ilmeisesti sattunut jossain määrin adhd-tapaus… Onneksi Osmo on vilkkaudestaan ja kovuudestaan huolimatta yltiöystävällinen ja avoin luonne! 

Vaikka käytin vain rauhoittavaa herkkupalkkaa enkä aktivoivaa leikkimispalkkaa, Osmo oli treenaamisesta niin riemuissaan, ettei kertakaikkiaan meinannut pysyä nahoissaan! Tulos: Liikkeet sujuivat erittäin vauhdikkaasti ja myös kiitettävän  tarkasti, mutta jokainen vapaahetki piti käyttää duracel-pupun hillitsemiseen. 

Parin viikon päästä olevien kisojen suhteen itseäni arveluttaa eniten se, kuinka hepuliheikki asettuu ryhmäliikkeitä varten rivistöön! Myös liikkeiden välillä sallituissa kehuissa pitää olla tosi varovainen, ettei innostus purkaudu hulluuskohtaukseen kesken oman suorituksemme! Huomenna olisi möllitokokisat, mutta olen koululla oppilaiden bändin esitystä luotsaamassa enkä siten pääse hyödyntämään loistavaa kisaharjoitustilannetta.

Tottis rulettaa!

 Jes! Mahdottomasta muiden koirien perään intoilusta huolimatta pääsimme EKK:n kisaryhmien pääsykokeista läpi! Meidät oli sijoitettu peräti ”Jatko2-ryhmään” -mitä ikinä se sitten tarkoittaakaan. Nyt alkaa treenejä olemaan jo siihen malliin, että jätän juuri aloittamamme palveluskoiratouhun toistaiseksi kokonaan pois ohjelmastamme ja keskitymme jatkossa tokoiluun sekä raunioharrastukseen.

 Ylpeä kisaryhmäläinen

Retkellä Masin kanssa

Retkeilimme tänään Nuuksion maisemissa ja Osmo tapasi pitkästä aikaa pikkuserkkunsa Masin. Masi on Peten serkun ja tämän tyttöystävän koira, puolivuotias basset fauve de bretagne-poika. Viimeksi koirat ovat leikkineet joskus talvella, kun Masi oli vielä aivan pikkunassikka. Masi oli tietysti kasvanut hurjasti sitten viime näkemän, mutta taisi kuitenkin muistaa Osmon. Ainakaan se ei pelännyt yhtään hurjan villiä kaveriaan vaan temmelsi täysillä mukana koko pitkän metsälenkin ajan.

Merkityillä kävelyreiteillä koirat olivat tietysti kiinni, mutta aina välillä poikkesimme polulta sen verran pöpelikköön, että kaverukset pääsivät painimaan ja juoksemaan vapaana. Rauhallinen remmikävely maailman mahtavimman Masin välittömässä läheisyydessä oli Osmon mielestä miltei mahdoton ajatus. Muutaman sitruunapannan suhautuksen ja noin sadan kiellon + hihnan nyppäisyn jälkeen Osmo viimein luovutti remmissäpeuhaamishaaveistaan ja käveli jotakuinkin rauhassa sinne, minne emäntä määräsi. Sitä ihanampaa olikin sitten välillä saada temmeltää oikein luvan kanssa.

 Masin yli pääsee kätevästi kuperkeikalla.

Hauskinta leikkiminen oli soisen lammen rannassa, jossa painialusta oli mukavan pehmeä ja viilentävän märkä. Taisi käydä suojuoksu myös kuntoilusta, sillä nyt Osmo pötköttää jokseenkin taju kankaalla saunan lauteiden alla! Peuhaamisen lisäksi koirat patikoivat sitä paitsi saman, n. 8 kilometrin lenkin, joka yksinäänkin riitti väsyttämään meidät kaksijalkaiset retkeläiset!

Evästauolla Osmo ja Masi joutuivat nököttämään viiden metrin päässä toisistaan puihin sidottuina, jotta ne olisivat malttaneet levätä edes hetkisen painin lomassa. Varsinkin Osmon katse ja vienosti vihjaavat inahdukset olivat kyllä paljon puhuvia ihmisten herkutellessa vieressä makkaralla, voileivillä, kahvilla ja suklaalla… 

Puolikas nakki heltisi kyllä kummallekin karvakorvalle sitten, kun ihmiset olivat ensin syöneet oman (tarpeettoman ison) osansa eväistä.  

Kauneudenhoitoa ja mutapainia

Ensimmäinen virallinen näyttelymme on toukokuun ekana viikonloppuna. Sitä silmällä pitäen kävimme eilen Espoon koirakerhon näyttelykurssilla ja tänään Pirkon luona parturissa. Näyttelykurssilla Osmo rakastui portugalinvesikoira Vilmaan ja kiskoi ja pinkoili sitä kohti joka välissä. Toki kaikki muutkin koirat olivat ihan supermielenkiintoisia (jopa lihapullia ihanampia..) ja kaikkien kanssa olisi pitänyt päästä peuhaamaan. Tätä intoilua ja remmin kiskomista lukuunottamatta kurssi oli hyvää harjoitusta. Hampaiden tarkastaminen ja muu ”tuomarin” kopelointi sujui Osmolta kuin vanhalta tekijältä, mihin olin erityisen tyytyväinen. Aina on myös mukava huomata, miten rohkea ja avoin tyyppi Osmo on, niin raivostuttavaa kuin hihnassa kaikkien luo vetäminen olikin. 

Tänään oltiin sitten parturissa, jossa Osmon kärsivällisyyttä koeteltiin tunnin trimmaussessiolla. Pirkko hoiteli melkein koko homman varmoin ottein. Itse sain sentään kyseenalaisen kunnian siistiä Osmon perhekalleudet. Pete odotteli viereisessä huoneessa ja pidätteli varmaan hengitystään emännän taituroidessa saksien kanssa hauva-raukan jalkovälissä… Mutta hienosti selvittiin (jokainen).

 

Parasta parturireissuissa on tietysti Luru-siskon kanssa riehuminen. Kaksosilla on yhtä päätön tyyli riehua ja painia ja ryntäillä eteensä katsomatta. Kessu-emo tyytyi vahtimaan kakaroidensa meuhkaamista sohvalla loikoillen ja vieraiden rapsutuksista nautiskellen. Ulkona Osmo näytti Lurulle mallia suo- ja turvekoiran oikeaoppisesta käytöksestä ja pian molemmat läträsivät mutaisessa ojassa. Kotiin tultuamme Osmo joutuikin aivan ensimmäiseksi kokovartalopesulle.

Rauha laumassa

 Eiks vähän voitais riehua? 

Tänään löytyi uusi, vanha konsti, joka tuntuu tehoavan hepulointiin. Otin päivälenkille mukaan kolinapurkin, eli kolikkoja sisältävän, kiinni teipatun  kaljatölkin. Muutama EI+inhottava räminä saivat Osmon valitsemaan hepulin sijaan asiallisen käytöksen. Alkulenkki mentiin tylysti hihnassa ilman mitään ylimääräistä hauskuutta, mutta loppumatkasta Osmo sai olla vapaana. Palkinnoksi hyvästä käytöksestä se sai tehdä pari vauhdikasta luoksetuloa ja ohikulkijoiden kohdalla hiukan seuraamistakin.

 Suo- ja turvekoira

Hauskinta lenkillä taisi kuitenkin olla aromaattisen janojuoman latkiminen suoraan ojasta. Huomaa, että snautseri polveutuu ”suo- ja turvekoirasta”, joka on yksi vanhimmista Euroopassa eläneistä koiratyypeistä.

Eilen olimme Espoon koirakerhon pääsykokeissa. Osmo intoili kauheasti muiden koirien perään, mistä saimme varmasti miinuspisteitä. Oma pujotteluosuutemme meni kyllä ihan mukavasti; koira seurasi innokkaasti ja istui salamana perusasentoon pysähtyessäni. Mikään paras suorituksemme eilinen ei silti todellakaan ollut. Koira sohlasi ja söhelsi ja emäntää jännitti… Katsotaan, kuinka käy!

Illalla olin vielä pelastuskoirayhdistyksen tutustumiskurssilla. Rauniohomma kuulostaa huisin hyvältä (mikäpä sen kiehtovampi tapa viettää viikonloppuja kuin kököttää tuntikausia kaivonrenkaassa maalimiehenä…)! Uskon, että Osmokin syttyy hommaan ihan kympillä. Koko touhu kun perustuu siihen, että koiralla on älyttömän kivaa ja se haluaa aivan vimmatusti löytää kaikki vastustamattoman ihanat, leikkivät, riehuvat ja makkaraa syöttävät maalimiehet! 

Eilisessä esittelyillassa opin ainakin sen, että maalimiehet ovat ne, jotka kouluttavat koiran. Vähintään yhtä paljon, kuin Osmon ohjaamista, odotankin sitä, että pääsen maalimiehenä opettamaan muiden ryhmäläisten koiria ja palkkaamaan niitä hienosta löydöstä!

KAMALA KAKARA!!

Kävimme Kennelliiton parkkihallissa ihmettelemässä, mutta ilmeisesti pääsykoepäivä onkin vaihdettu huomiseksi (kuten yksi kouluttaja arveli) tai olen itse mokannut aikataulujen kanssa (kuten itse arvelen). Kun kerran kaikki mahdolliset herkkupalat ja aktivointilelut oli pakattu mukaan ja niin koira kuin ohjaajakin pursuivat tekemisen intoa, jäimme silti treenailemaan paikalla olleen ryhmän kanssa. Tottisliikkeet menivät tosi hyvin eikä Osmo ihmetellyt ollenkaan uutta porukkaa. Toivotaan, että huomenna pääsykokeissa sujuu yhtä hyvin!

Mutta sitten varsinainen aihe eli kiukkuisen emännän vuodatus murrosikäisen snautseriuroksen KAMALUUDESTA. (Heikkohermoiset ja snautserin hankintaa vasta harkitsevat lukekoot omalla vastuulla.)

Lähes koko kotimatkan kävimme todella raivostuttavaa kädenvääntöä piskin kanssa. Osmo hepuloi aivan uudella volyymillä ja sinnikkyydellä. Se haukkua räkytti ympärilläni pomppien, repi hihnaa ja yritti saalistaa takin hihoja. Meikäläinen vastasi tietysti haasteeseen koiraa komentamalla, naamasta naamaan ärisemällä, parrasta tai korvasta – tai mistä nyt otteen sattui saamaan – tukistamalla ja yrittämällä kaikin mahdollisin tavoin olla supertiukka, itsevarma, valtavan kokoinen, uskottava ja johdonmukainen ALFANARTTU. Vaan vielä mitä!

Osmo pisti homman läskiksi yhä uudestaan, eli aina, kun päästin sen otteestani ja yritin jatkaa tympeän välinpitämättömästi matkaa. Aivan uudenlaista uhmaa se osoitti ärisemällä takaisin, kun komensin sitä. Korvat olivat luimussa ja häntä heilui, mutta silti piski kehtasi väittää vastaan!! Ärinään puutuin tietysti komentamalla entistäkin vihaisemmin ja ottamalla äijää poskista kiinni, mikä kyllä tehosikin. Kiinni pidellessäni Osmo elehti aina tosi alistuneesti, luimisteli, nuoli suupieliään, kellahti (kevyesti avustettuna mutta kuitenkin pakottamatta) jopa selälleen ja pysyi siinä kiinni pitämättä juuri niin kauan, kunnes vetäydyin sen läheltä ja jatkoin taas matkaa.

Mutta tästä kaikesta huolimatta jätkä jatkoi aina vaan hepuloimistaan. Väy väy, pomp pomp, är ärr är. Häntä heilui tomerasti ylhäällä ja koira toljotteli röyhkeästi emäntää silmiin, vaikka oli juuri äsken ollut tosi nöyrää poikaa. Ja taas palautus maan pinnalle, emännän ”viimeinen sana” ja niin edelleen. Ihme kyllä pysyin itse suhteellisen tyynenä (omat erityisoppilaat koulussa ovat varmaan olleet hyvää treeniä tässä mielessä) ja jaksoin olla Osmo-pirulaistakin sinnikkäämpi. Riekkumista seurasi joka ainoa kerta sama tukistus-laannutus ja vähitellen kävelyosuudet räyhäämisten välillä pitenivät ja pitenivät. Koiran taluttaminen oli sinänsä helppoa, koska Osmo taisi vaistota mamman olevan hiukan äreänä eikä yrittänyt yhtään kiskoa hihnassa tai jäädä haistelemaan, jos itse jatkoin matkaa. 

Mutta kyllä tämä pistää todella miettimään. Nouseeko meidän teinillä tosiaankin heti hattuun se, että se saa tottistreeneissä olla kaiken keskipiste, herkutella ja taistella palkintolelusta? Vai onko pitkä viikonloppu monenlaisine hupeineen ja aktiviteetteineen saanut sen jälleen kuvittelemaan itsestään liikoja? Onko Osmon mielestä ainoa oikeasti uskottava tyyppi laumassamme kauko-ohjattava sitruunapanta? Ja mikä mielenkiintoisinta: Onko tämä vasta alkua murrosiän myrskyihin?

Millään muulla tavalla koira ei kyllä mielestäni kukkoile, siksikin tämä lenkkeilypöllöily ihmetyttää. Sisällä Osmo on itse rauhallisuus eikä kerjää huomiota tai vaadi mitään. Se ei vahdi kotia eikä puolusta laumaamme myöskään ulkona. Se odottaa lupaa syödä ja kulkea ulko-ovesta, ei varasta tavaroita tai ruokaa eikä tuhoa kotia. Se tottelee luoksetulokäskyä aina ja antaa käsitellä itseään mukisematta. Mutta sitten nämä perhanan HEPULIT. Ma en tajuu!!

Pitänee painua tuonne koiraneuvolan puolelle avautumaan. Kiitos, jos joku jaksoi lukea tänne asti.

Keväthuumaus

 Osmo oli tänäänkin Porkkalan nopein! Olimme ulkoilemassa mökillä ja koiralla riitti energiaa uskomattoman vauhdikkaisiin juoksupyrähdyksiin, riehumiseen, pomppimiseen, kahlailuun ja kalliokiipeilyyn. Ei voi muuta sanoa, kuin että Osmo on kyllä huippukunnossa! Vielä kun sen päänuppikin kehittyisi yhtä kovaa tahtia kuin kroppa…

Saariretkellä teimme muutamia etsintäharjoituksia, kaksi näkölähdöllä ja yhden niin, että jäin porukasta vaivihkaa jälkeen, menin piiloon ja Pete kutsui Osmon ja käski etsimään. Aluksi Osmo oli kuulemma pyörinyt hiukan hämillään paikallaan, mutta kun Minna tarkensi käskyn muotoon ”etsi TUULI”, hauva hoksasi, kuka laumasta puuttuu ja säntäsi matkaan. Mielestäni koira myös käytti selvästi ilmavainua, mikä on tarkoituskin. Aluksi se nimittäin kaahasi piilopaikkani ohi, mutta teki sitten kuono ylhäällä pienen ympyrän, kaartoi sitten oikeaan suuntaan ja löysi kadonneen emännän (tai ehkä ennemmin kadonneet namipalat emännän taskusta).

Viimeisetkin jäät olivat sulaneet Porkkalan niemen rannoilta ja molemmat koirat (Dino-käppänä oli myös mukana) kahlailivat jääkylmässä vedessä. Osmo panosti myös meriveden latkimiseen ja kaislojen onkimiseen. Venerannassa jäimme seuraamaan veneen vesillelaskuvalmisteluja. Dino istahti väsyneenä ihmisten viereen penkille, mutta Osmolle kuntoilu ei vieläkään riittänyt. Se pinkoi häntä suorana edestakaisin rantaa mahtavan keväthuumauksen vallassa ja oli onnesta sekaisin. Sitä menoa seuratessa ei olisi kyllä ihan heti uskonut, että tämä piski menee huomenna kisatottelevaisuusryhmän pääsykokeisiin…    

Kuten arvata saattaa, nyt meillä on TODELLA väsynyt rakki, joka vaikuttaa itsekin ihmettelevän: ”Hei täh! Mitä mulle on tapahtunut?! Mun jalat ei enää kanna!!” Pitää varmaan hommata rollaattori, jotta koiruus pysyy pystyssä vielä iltalenkilläkin…

Suomi-poika

Osmon viikonloppu on ollut perisuomalainen: Eilen saunottiin ja tänään herkuteltiin treeneissä lenkkimakkaralla!

Koiranhajuinen koiramme joutui eilen kunnon shamppoopesulle. Poitsu seisoi nöyränä pesulla ja suihkussa, kun vaahdotin ja huuhtelin sen turkin. Tassuista irtosikin aikamoiset kuravellit! Pesun jälkeen Osmo sai tulla kuivattelemaan turkkiaan saunaan. Aikaisemmin se on aina istunut alimmalla, leveällä lauteella kuivatessani sitä pyyhkeellä, mutta nyt otus kiipesikin oikein isojen poikien tapaan toiselle lauteelle ja istui siinä tyytyväisenä koko saunareissumme ajan. Se ei vaihtanut alemmalle portaalle, vaikka löylyäkin heitettiin ihan kunnolla. Meistä tuntui kyllä ihan hullulta saunoa koiran kanssa!

 Saunanraikas snautseri

Illalla meillä oli vieraita, joiden kanssa lähdimme vielä jatkoille keskustaan. Osmo oli ensimmäistä kertaa iltamyöhällä/yöllä yksin kotona, mutta selvisi koitoksesta ilman ininöitä. Olin nimittäin antanut seinänaapurille puhelinnumeroni ja pyytänyt tekstaamaan heti, jos Osmo pitäisi ääntä. Kotiin tullessamme Osmo kömpi unenpöpperössä vastaan eikä edes vaivautunut vuhkimaan yöllisiä tulijoita. Ei ehkä kovin pätevä vahtikoira, mutta se lasketaan meidän perheessä pelkästään plussaksi. Mukava huomata, ettei koira hötkyile ja stressaa yksin jäämistä edes yöaikaan.

Tänään ollaan ulkoiltu kunnolla ja käyty taas snautserikavereiden kanssa koulua. Osmo teki treeneissä hienosti ja innokkaasti hommia ja uskoi tarvittaessa myös kieltoani. Treenasimme Tuijan ohjeiden mukaan liikkeestä seisomista ja luoksetuloa. Itsekseni kokeilin Osmon kanssa myös ruutuun lähettämistä, hyppyä ja paikalla makuuta. Kärsivällisyyttä vaativassa paikalla makuussakin olen nyt alkanut luottaa Osmon taitoihin: Vaikka penturyhmäläiset harjoittelivat vauhdikkaasti ihan näkösällä, Osmo pysyi moitteettomasti reilut 2 minuuttia paikallaan. Se tietää, että odottaminen palkitaan ihan erityisellä tavalla, ei riehumisella vaan kunnon makkara-annoksella suoraan makuulle tarjoiltuna ja mamman rapsutuksilla höystettynä! 

Pete on kyllä vielä etevämpi: Hän on treenannut tänään paikalla makuuta melkein koko päivän, ja hyvin pysyy! 😉

Ääniä menneisyydestä

Villieläin

Kukaan ei tiedä aivan tarkasti, miksi sudet ulvovat. Ilmeisesti ulvominen vahvistaa susilauman keskinäisiä siteitä. Ulvomalla lauma myös ilmoittaa sijainnistaan ja voimastaan muille laumoille. Laumasta eksyneet sudet saattavat myös ulvoa omaa joukkoaan takaisin kokoon.

Jostain historian hämäristä ulvomisen jalo taito periytyy edelleen myös koirille. Joillain yksilöillä vaiston saattaa herättää yksin jääminen (ei kauheen kiva naapurien kannalta!), toisilla jokin voimakas, ulvontaa muistuttava ääni. Osa koirista ei ulvo lainkaan.

Osmon alkukantaiset sudenvaistot heräsivät eilen päivälenkillä, kun kävelimme aivan tunnariaan soittelevan jäätelöauton vierestä. Oli siinä naurussa pitelemistä, kun koiruus jätskiautomelodian kuullessaan oikaisi kaulansa, laittoi silmät viiruiksi ja päästi ilmoille oikean vertahyytävän susikutsun: OUUUUUU!!!! Ja samalla koira tepsutteli hihnassa ihan muina miehinä ja häntä pysyssä eteenpäin. Ilmeisesti laumaamme siis kuuluu nykyään myös jätskiauto…?!

Pääsiäispupu pellolla

^Tällaista oli eilen Ikeassa. Pete teki ostokset ja minä koulutin ja juoksutin koiraa kevätkylvöjä odottavalla sänkipellolla. Ikea-reissut ovat varmasti jatkossakin Osmon mieleen.  😉

Kyllä kannatti!

 Pthui! Nyt saa viileys riittää!

Osmon jäähykausi loppui eilen, kun kävimme palveluskoirien tottistreeneissä. Koira oli onnensa kukkuloilla saamastaan huomiosta, mutta teki keskittyneesti ja tarkasti kaikki liikkeet eikä hepuloinut liikoja. Ja kuitenkin myös intoa, iloa ja vauhtia löytyi. Oli kyllä huippufiilis loistavasti onnistuneen treenin jälkeen! 

Nyt aion pitää kiinni niistä perusperiaatteista, joiden mukaan Osmoa on pennusta pitäen kasvatettu mutta joista olimme alkaneet miltei huomaamatta lipsua: Osmo ei saa itse ehdottamalla minkäänlaista huomiota, ei edes tullessaan vaivihkaa rapsutusetäisyydelle sohvan viereen. Kaikki kiva, niin koulutus, paijaukset kuin leikitkin, tapahtuvat vain ja ainoastaan meidän aloitteestamme. Ja ulkona käskyjä ei satele koko ajan, vaan niistä tulee aiempaa harvinaisempia mutta sitäkin ihanampia ja palkitsevampia juttuja.

Koululaisia. (Vas.Osmon vireä mummo Penni!)

Lauantainahan olin snautserikerhon treeneissä kuunteluoppilaana. Kun Osmo ei ollut mukana, ehdin keskittyä kerrankin myös valokuvaamiseen. Ohessa pientä kuvareportaasia koulua käyvistä rotukollegoista (valo ei tosin ollut ollenkaan otollinen).

 Milli eli Osmon täti.

               

Netta säntää ”ruutuun”…          … ja Lulu ottaa kontaktia!

Porkkalan nopein, osa 2

 Kävimme mökillä Porkkalassa Peten siskon Minnan ja kääpiösnautserinsa Dinon kanssa. Osmo sai purkaa huomioimattomuuskuurilla kertynyttä ylimääräistä energiaansa vapaana juosten. Metsässä kun on niin paljon tilaa juosta, ettei koiraa tarvitse välillä käskyttämällä huomioida. Osmo otti vapaudesta kaiken irti. Se laukkasi täysillä kallioita ylös ja alas, piehtaroi  viimeisissä lumikinoksissa, kieriskeli jäällä ja loikki ojissa, lätäköissä ja rantavedessä. Taisi olla pojalla aika kivaa!

 Serkukset mökillä.

Osmo ja Dino tulevat mukavasti juttuun keskenään. Välillä Dinon pitää kyllä ärähtää adhd-riiviöllemme, joka ei millään meinaa tajuta, etteivät kaikki halua riekkua ja painia sen kanssa kaiken aikaa! Dino on itse varsinainen herrasmies, joka ei turhia kohella ja osaa nautiskella myös jouten olosta. Retkellä se tyytyi mulkoilemaan hullun serkkunsa intoilua puolella silmällä ja suhtautui ihmeen kärsivällisesti kakaran tempauksiin. Dinon itsetuntoa varmasti hiveli, kun se sai köllötellä kylki kyljessä ihmisten kanssa toisin kuin Osmo… Dino on vanhemman oikeudella koirista se ykkönen, niin puolikkaan Osmon kokoinen kuin onkin. 

En mä oo lintukoira!Onks kylmää?

Herrasmiehen ja adhd-serkun kevätretkellä tapahtui myös pienimuotoinen onnettomuus: Osmo heitti talviturkin! Se otti spurtteja kaislikossa eikä huomannut tai ehtinyt jarruttaa ajoissa. Ja molskis vain ja hauveli räpiköi rantavedessä heikkojen jäiden seassa! Onneksi se oli aivan rannassa ja kompuroi omin avuin ylös. Eikä puhettakaan, että koira olisi tuosta mitenkään hämmentynyt, päin vastoin: Piristävän kastautumisen jälkeen meno jatkui entistäkin vauhdikkaampana!