Kävimme Kennelliiton parkkihallissa ihmettelemässä, mutta ilmeisesti pääsykoepäivä onkin vaihdettu huomiseksi (kuten yksi kouluttaja arveli) tai olen itse mokannut aikataulujen kanssa (kuten itse arvelen). Kun kerran kaikki mahdolliset herkkupalat ja aktivointilelut oli pakattu mukaan ja niin koira kuin ohjaajakin pursuivat tekemisen intoa, jäimme silti treenailemaan paikalla olleen ryhmän kanssa. Tottisliikkeet menivät tosi hyvin eikä Osmo ihmetellyt ollenkaan uutta porukkaa. Toivotaan, että huomenna pääsykokeissa sujuu yhtä hyvin!
Mutta sitten varsinainen aihe eli kiukkuisen emännän vuodatus murrosikäisen snautseriuroksen KAMALUUDESTA. (Heikkohermoiset ja snautserin hankintaa vasta harkitsevat lukekoot omalla vastuulla.)
Lähes koko kotimatkan kävimme todella raivostuttavaa kädenvääntöä piskin kanssa. Osmo hepuloi aivan uudella volyymillä ja sinnikkyydellä. Se haukkua räkytti ympärilläni pomppien, repi hihnaa ja yritti saalistaa takin hihoja. Meikäläinen vastasi tietysti haasteeseen koiraa komentamalla, naamasta naamaan ärisemällä, parrasta tai korvasta – tai mistä nyt otteen sattui saamaan – tukistamalla ja yrittämällä kaikin mahdollisin tavoin olla supertiukka, itsevarma, valtavan kokoinen, uskottava ja johdonmukainen ALFANARTTU. Vaan vielä mitä!
Osmo pisti homman läskiksi yhä uudestaan, eli aina, kun päästin sen otteestani ja yritin jatkaa tympeän välinpitämättömästi matkaa. Aivan uudenlaista uhmaa se osoitti ärisemällä takaisin, kun komensin sitä. Korvat olivat luimussa ja häntä heilui, mutta silti piski kehtasi väittää vastaan!! Ärinään puutuin tietysti komentamalla entistäkin vihaisemmin ja ottamalla äijää poskista kiinni, mikä kyllä tehosikin. Kiinni pidellessäni Osmo elehti aina tosi alistuneesti, luimisteli, nuoli suupieliään, kellahti (kevyesti avustettuna mutta kuitenkin pakottamatta) jopa selälleen ja pysyi siinä kiinni pitämättä juuri niin kauan, kunnes vetäydyin sen läheltä ja jatkoin taas matkaa.
Mutta tästä kaikesta huolimatta jätkä jatkoi aina vaan hepuloimistaan. Väy väy, pomp pomp, är ärr är. Häntä heilui tomerasti ylhäällä ja koira toljotteli röyhkeästi emäntää silmiin, vaikka oli juuri äsken ollut tosi nöyrää poikaa. Ja taas palautus maan pinnalle, emännän ”viimeinen sana” ja niin edelleen. Ihme kyllä pysyin itse suhteellisen tyynenä (omat erityisoppilaat koulussa ovat varmaan olleet hyvää treeniä tässä mielessä) ja jaksoin olla Osmo-pirulaistakin sinnikkäämpi. Riekkumista seurasi joka ainoa kerta sama tukistus-laannutus ja vähitellen kävelyosuudet räyhäämisten välillä pitenivät ja pitenivät. Koiran taluttaminen oli sinänsä helppoa, koska Osmo taisi vaistota mamman olevan hiukan äreänä eikä yrittänyt yhtään kiskoa hihnassa tai jäädä haistelemaan, jos itse jatkoin matkaa.
Mutta kyllä tämä pistää todella miettimään. Nouseeko meidän teinillä tosiaankin heti hattuun se, että se saa tottistreeneissä olla kaiken keskipiste, herkutella ja taistella palkintolelusta? Vai onko pitkä viikonloppu monenlaisine hupeineen ja aktiviteetteineen saanut sen jälleen kuvittelemaan itsestään liikoja? Onko Osmon mielestä ainoa oikeasti uskottava tyyppi laumassamme kauko-ohjattava sitruunapanta? Ja mikä mielenkiintoisinta: Onko tämä vasta alkua murrosiän myrskyihin?
Millään muulla tavalla koira ei kyllä mielestäni kukkoile, siksikin tämä lenkkeilypöllöily ihmetyttää. Sisällä Osmo on itse rauhallisuus eikä kerjää huomiota tai vaadi mitään. Se ei vahdi kotia eikä puolusta laumaamme myöskään ulkona. Se odottaa lupaa syödä ja kulkea ulko-ovesta, ei varasta tavaroita tai ruokaa eikä tuhoa kotia. Se tottelee luoksetulokäskyä aina ja antaa käsitellä itseään mukisematta. Mutta sitten nämä perhanan HEPULIT. Ma en tajuu!!
Pitänee painua tuonne koiraneuvolan puolelle avautumaan. Kiitos, jos joku jaksoi lukea tänne asti.
Osmo & Vire 